Lepää rauhassa, Elli-kissa

”Äiti ja iskä, mitä mummoja meidän pihalla on? Äiti miks noi mummot on tullut meidän pihaan?”

”Ai katos vaan, onkohan niillä jotain asiaa, mä menen kysymään”, mieheni toteaa ja lähtee ulos. Pojat ryntäävät perään.

Jään nauttimaan aamukahviani.

Kesäkuun taivas on kirkas ja pilvetön. Äkillinen puhuri saa hopeapajun lehdet läpättämään ja vilkuttelemaan harmaanhohtoisia pohjiaan.

”Niillä naisilla oli kuva kuolleesta, raidallisesta kissasta ojassa.” mieheni sanoo. ”Mä lähden katsomaan.”

Jään poikien kanssa pihaan odottamaan. ”Ei se varmaan ole Elli, täälläpäin on niin paljon kissoja, niin paljon raidallisia kissoja. Ei se ole Elli. Menkää kutsumaan Elliä, se tulee ihan varmasti, kyllä Elli tulee kun kutsutte sitä.” alan rauhoitella.

Kis kis Elli, kis kis, tule Elli, tule! Tule tänne pikkukisuu!” pojat kutsuvat.

Kissaa ei kuulu.

Mies palaa takaisin. Hän kantaa jotakin sylissään.

Se on Elli. Meidän pikku Ellimme!

Lemmikkimme lepää liikkumattomana, elottomana, rikkinäisenä. Sen katse on tyhjentynyt ja hengetön.

Purskahdan äkkiäarvaamatta itkuun lasten kanssa. Ilma hohkaa painostavana, keskipäivän auringon armoton polte puristaa päätäni.

Voi Elli! Voi pieni pehmeä kissanpentumme, ei vielä! Sinä olit niin nuori ja niin iloinen ja niin vilkas! Elli, sinä pieni viiksekäs villipeto, oma ketunpoikasemme, sinä olit meille niin tärkeä; sinä olit meille niin kiltti!

Lasten itku yltyy. Vanha kissamme kävelee katsomaan kuollutta ystäväänsä. Se nuuhkaisee ruumista varovasti ja vetäytyy takaisin koriinsa lepäämään.

Voi Elli, vasta äsken sinä jahtasit perhosia pihallamme kevyin, sulavin loikin; kiipeilit puissa kuin vimmattu, hyppelit oksalta toiselle ilmavasti kuin lintu, joustavasti kuin orava. Voi Elli, missä sinä olet nyt; minne sinun villi henkesi on lentänyt?

Silitän pennun pumpulinpehmeää turkkia. Voi Elli, nouse jo ylös! Sinun elämäsi jäi aivan kesken.

Mies alkaa kaivaa kissalle hautaa. Lasten hartiat nykivät surusta.

Lapset tarttuvat lapioihin ja alkavat hekin kaivaa. He laittavat pennun mukaan sille tärkeimmän, sulilla koristellun hiirilelun ja kisulle käsityötunnilla neulomansa kynsimismaton.

Illalla kukaan meistä ei saa unta. Meillä on kova ikävä kissaamme. ”Elli ei olis halunnut vielä kuolla!”; ”Elli oli niin ihana, Elli oli niin pieni, miksi Ellin piti kuolla?” Lapset haluavat kerrata kaiken, mitä muistavat kissasta. Kuuntelen heidän yllättävän yksityiskohtaisia lapsenmuistojaan keskiyön tunneille. Kuinka Elli oli joka päivä tullut heitä vastaan koulupäivän jälkeen, kuinka Elli oli leikkinyt heidän kanssaan piilosta metsässä, kuinka Ellin viikset kääntyivät eteenpäin kun sitä rapsutti poskista, kuinka Elli oli piilotellut hiirilelujaan heille etsittäväksi… Miten millintarkasti vuoden jokainen hetki onkaan painunut heidän muistiinsa! Säikähdän kun tajuan, kuinka lemmikki oli ollut lapsille vielä paljon enemmän kuin aikuiselle: täysvaltainen perheenjäsen, kuin sisar. Ehkä lapset eivät oikeastaan edes osanneet tehdä eroa ihmisen ja eläimen välille.

Aamulla on jo toisin. Poikia ei enää itketä. He ovat nähtävästi surreet surunsa loppuun ja jatkavat touhujaan huolettomina ja hyväntuulisina. ”Ellistä on tullut keiju!” hihkaisee pienempi leikkiensä lomasta ohimennen ja osoittaa pihapuun oksia. ”Etteks te näe? Tuolla se leijuu!”

Minä en näe keijua, vaikka haluaisin. Minä näen vain tyhjän tilan, jonka kissapentumme jätti jälkeensä.

Tunnelma pihallamme muuttuu. Varjot syvenevät, valo muuttuu kelmeämmäksi. Kaikki tuntuu kovin autiolta, tyhjentyneeltä, hylätyltä. Vanha kissa tuijottaa iltaisin tyhjyyteen pitkiä aikoja: keskusteleeko se yhä ystävänsä kanssa?

Kissavanhus väsähtää entisestään, eikä jaksa enää saalistaa: pikkulinnut ja harakat valtaavat koko pihamaan.

Kuinka noin pieni kissa pystyi täyttämään eläväisellä läsnäolollaan koko suuren tontin?

Voi Elli, sinä merkitsit meille niin paljon. Kiltti Elli, lepääthän nyt rauhassa.