SUTTA PAKOON

Isovanhempia ei syyttä kehoteta kunnioittamaan, välittäväthän he vankan elämänkokemuksensa kautta kullanarvoista viisauttaan jälkipolville. Olemme seuraavaan koonneet oman isämme, lastemme isoisän, meille ja pojillemme välittämät kallisarvoisimmat, suorastaan kristallisoituneet elämänopit: Kainalopierut onnistuvat parhaiten saunassa Ei kannata pissiä tuuleen (paitsi silloin jos haluaa kokeilla osaako väistellä omaa pissiään tarpeeksi taitavasti) ”Jäätelötötterö on hauskinta syödä siten, että maalaillaan ensin tötteröllä pitkin naamaa, ja vasta sitten syödään.” demonstroi isoisä lapsille suklaajätskit omilta poskilta valuen. Tarpeellinen opetus taaperoikäisille lapsenlapsille, joiden ruualla suttaamiseen äiti on joutunut jatkuvasti puuttumaan! Selkäpierut kalliolla maaten kuuluvat jokaiseen kesään. (selkäpieru = uinnin jälkeen saa aikaan kovan pierumaisen äänen, kun makaa alasti kalliolla iho kosteana merivedestä ja tek

Olipa kerran talo, kuulemma Krinki nimeltään, jonka sisälle ei valo koskaan päässyt. Oli suuret ikkunat ja oli korkea mäki, mutta silti ei päivänvalo milloinkaan uskaltautunut ikkunaluukuista sisälle asti. Synkkien salaisuuksien talo, kuiskivat jotkut kylällä, ja kiersivät talon kaukaa. Vaan muuttipa taloon kerran isä, äiti ja pieni poika. Voi kuinka monta huonetta, voi miten kaunis puutarha! Täällä meidän on hyvä asua. Tänne on pikkuveljen hyvä syntyä. Mutta mistä tämä pimeys tänne lankeaa? mietti perhe. Häädetään se pois. Vaikka kaadettiin pihalta kaikki suuret ikikuuset ja maalattiin kaikki seinät valkoisella, niin pysyi talo silti pimeyden vankina. Närkästyneenä seisoi metsänrajassa ikivanha talo. Se katsoi uusia asukkaitaan kummeksuen, torjuen. Kuinka he tänne uskaltautuivat? Eikö minut ole jo aika päivät sitten hylätty? Laitetaan vitivalkeat pitsiverhot ja lamppuja lisää! Otetaan makuuhuoneeksi yläkerran kammari, sieltä näkyy pihan kaunein koivu! Keväällä tuotii

Äitin kanssa on nykyään kivempaa. Me leikitään samoja leikkejä. Ennen äiti vaan kielsi ja komensi, sanoi ettei metsänpeikkoja muka ole olemassa. Mutta kyllä niitä on. Ne tulee meidän luokse ja näyttää meille paikkoja. Äiti muisti että peikkoja onkin olemassa. Ja keijukaisia. Ja veden olentoja! Vauvaveljen kanssa me nähdään illalla sängyssä kun talon tontut tulee esiin. Joskus meitä pelottaa. Ennen äiti ei uskonut meitä. Nyt äitiäkin vähän pelottaa. Isä auttaa jos äitiä pelottaa liikaa. Mutta isä sanoo ettei peikkoja ole olemassa, ja äiti on ihan höpö, äiti on tullut hulluksi. Isä sanoo, että äidin pää on mennyt sekaisin ja siihen tarvitaan lääkettä. Mutta ei äiti minusta ole yhtään höpö vaan kiva. Äiti osaa niin hyvin pyytää veden olion esille, ja se tulee näkyviin heti kun äiti pyytää, ja se on ihan kirkkaan violetti, eikun hopeinen, ja ihan kiiltävä, ja se tykkää meistä. Äitiä itkettää kun isä komentaa. Silloin äiti huutaa isälle: ”Etkö sinä näe, etkö sinä näe! Jokainen

Sinä siellä – älä nyt vain sano ettet usko kummituksiin! …itsestään öisin syttyvä ja käynnistyvä kelloradio, entisen kotitalon peileissä vilahtelevat ihmismäiset kasvot, vastasyntyneiden vauvojen myöhään iltaisin toistuva kiivas tuijotus vanhan talon katonrajaan, sähkölampun kummallinen värinä aina samaan kellonaikaan, pikkulapsen totaalikieltäytyminen yksinolemiseen yhdessä kotitalon huoneista, kylmä vilunväre iltaisin keittiössä ja toistuva tunne siitä että joku tuijottaa, haamujen kieltäjä -isämme kommentti remonttihommissa aavetalon ullakolla: ”tuli kiire pois, siellä oli jotakin läsnä”, taaperon ohimennen heitetty tokaisu katonrajassa lentelevistä lepakoista tai nurkasta tuijottavasta naisesta… Me molemmat olemme vahvasti kummitususkovaisia. Uskomme perustuu edellämainitun kaltaisiin, runsaslukuisiin, omakohtaisiin empiirisiin haamuhavaintoihin ja useamman vuoden aavetaloasumiskokemuksiin. ”Ettekö te höyrypäät ymmärrä, että kummitukset ovat vain oman mielemme kehitelmiä –

Arvostettu lukijamme, kävikö Sinullekin taas kerran niin, että koko pääsiäinen hujahti ohi rairuohon kasvatuksen, tipukoristeiden asettelun ja suklaamunien ahminnan tiimellyksessä? Katosiko taas kerran juhlapyhän syvempi henkinen merkitys Messiaan marttyyrikuoleman muistojuhlana virvonvarvon -hössötyksen ja pupuleikkien alle? Ja tuntuuko Sinusta nyt, että jotain olennaista ja syvää pyhien vietossa jäi täten uupumaan? Vaan ei hätää! Tänään tarjoamme päivän erikoistarjouksena takuuvarmat ja käytännönläheiset (joskin suhteellisen karmaisevat) DIY -vinkit nopeaan henkiseen kasvuun – ja  aina jopa aitoon valaistumiseen! Unohda jo mindfullness -harjoitukset Näinä päivinä on kovin muodikasta kehittää itseään ja pyrkiä paremmaksi ihmiseksi. Mitä moninaisimmat life coach-, new age-, mindfullness- ja positiivisen psykologian suuntaukset jakavat kansalaisille neuvojaan kuinka kasvaa ihmisenä ja saavuttaa suurempaa onnellisuutta omaan elämäänsä. Kuinka tarttua hetkeen hallitummi

Olemme nyt noin vuoden blogattuamme alkaneet päästä mukavasti sisälle suomalaiseen blogikommentointikulttuuriin. On tiedettyä, että jokainen blogia pitävä saa varmasti jossain vaiheessa osakseen ei-niin-ruusuista kommentointia. Vaikka omalla palstallamme keskustelu ei varsinaisesti edes kuki, ja kaikenlaiset kommentit ovat tietysti tervetulleita, niin yksi asia yllättää: negatiivisten kommenttien – lähes tieteellisellä tarkkuudella – yhdenmukaisena toistuva perusvire ja -rakenne. Vaikka omasta blogistamme kertyy vasta melko pieni otanta, pystymme jo varsin tarkasti osoittamaan negatiivisen kommentoinnin logiikan pääperiaatteet: Hähää, olitpas väärässä! Ilmeisesti suomalaisen blogia lukevan mieli janoaa päästä näpäyttämään kirjoittajaa aina nenukalle kun mahdollista, olipa aihe mikä tahansa, kukkaruukkujen oikeaoppisesta talvisäilytyksestä kuun gravitaatiokierron vaikutuksiin ja hyönteispopulaatioiden esiintyvyyteen.  ”Hähää, olitpas väärässä! Hähää, nytpä sait opetuksen! Hähää, k