SUTTA PAKOON

Koulupäivä on alkamassa. Matti on taas poissa. ”No moi Matti, opettaja tässä, missäs sä olet, tämä on nyt kolmas päivä tällä viikolla, kun sua ei ole näkynyt.” ”No ei tässä mitään. Mä en nyt vaan pääse tulemaan.” ”No oletko sä kipeänä?” ”…Eeen…” ”No onko sulla bussikortti hävinnyt?” ”No eiii…” ”No mikäs nyt sitten on?” ”Noi mul on toi koira.” ”…ööö, siis niin? Siis koira?” ”Niin, mun pitää hoitaa tota koiraa.” ”No eikös koira pärjää päivän ihan yksin?” ”No ei se oikeen. Se tulee hulluks täällä.” ”Hulluksi? No pitäähän koiran tottua olemaan yksinkin, kyllähän se nyt päivän pärjää. Onhan sinun päästävä kouluun!” ”No ku ei se oo yksin, se on mutsin kanssa.” ”Mutsin? No eikös sun äiti vois hoitaa sitä koiraa?” ”No kato ei se oikeen voi.” ”No älä nyt Matti viitti. Nyt sun pitää kuule vähän ryhdistäytyä ja lopettaa toi selittely. Mulle alkaa riittää nyt nää tekosyyt.” ”Eiku oikeesti, ope. Emmä selittele. Toi koira tulee tääl oikeesti hulluks mutsin kan...

”Sitten hänen mielessään alkoivat väikkyä kaukaisemmankin tulevaisuuden kysymykset, miten hän saisi lapsensa kasvatetuiksi ihmisiksi. ”Tytöistä ei tarvitse huolehtia”, hän ajatteli.”..Mutta pojat”?  (Leo Tolstoi 1875, Anna Karenina) Nythän on niin, että meille on siunaantunut ainoastaan poikapuolisia jälkeläisiä. Eikä siinä mitään, mutta näin naispuolisena kasvattajana on ajoittain melko työlästä yrittää ymmärtää miessukupuolen elämäntapaa. (Ja huomautettakoon: seuraava teksti sisältää vahvaa sukupuolistereotyypittelyä sekä erityisen yksioikoisia tulkintoja sukupuolten välisistä eroista!) Itse hallitunrauhallisten ja arvomaailmaltaan pehmeiden prinsessa-, pupu-, pehmolelu-, baletti-, kisu-, koti- ja heppaleikkien pyörteissä kasvaneina naisihmisinä joudumme henkeä pidätellen seuraamaan poikalaumamme varsin erilaista tapaa olla maailmassa. Seuraavaan olemme listanneet TOP3 uhkakuvaa poikalapsen kasvattamisessa: Uhkakuva 1. Poikien fyysinen holtittomuus ja si...

On lyhtyjuhla. Synkkä metsä on sysipimeä. Päiväkodin lapset piirissä, kaikilla mukana itse tehty valo. Punaista, sinistä, syksyn oranssia. Sytyttäkää  lyhtynne, lapset! pyytää täti. Värikkäät valopisarat välähtävät hangen ylle. Yö on valoton. Metsän puut hämmästelevät noita pieniä valopilkkuja.  Mistä te tänne pimeyteen eksyitte, te viattomat; miten te täällä säteilettekään, te uudet tulokkaat? Nyt lauletaan metsän eläimille, kehottaa kerhotäti. Ja niin lapset laulavat ja soittavat. Tummat puut heristävät korviaan. Oravat oksilla lopettavat leikkinsä ja jähmettyvät kuulemaan. Tiuku kilahtaa tahdin merkiksi, triangeli antaa alkuäänen, trumpetti johtaa soittoa. Valoton on yö. Vain lasten lyhdyt lepattavat varovasti tummaa taivaankantta vasten. Hangen alla lumiset varvut värisevät vienosti, kuin haluaisivat lähteä tanssiin. Kohmeiset kivet kääntävät sammalkasvonsa ikiroudasta, kun viimein ujoinkin lapsista yhtyy lauluun. Valoton on yö, ja h...

Taas se on miesflunssassa. Ihan kuin tuon äijän kanssa eläminen ei muuten olisi vaikeaa. Siinä se kulkee nokka pitkällä räkää valuen ja vollottaa kun on niin voimaton olo. Nenätippojahan hän ei tietenkään suostu käyttämään, on nimittäin jostain keksinyt, että ovat haitaksi immuunipuolustusjärjestelmälle. On se kumma, kun aivan tavallinen syysköhä lamaannuttaa henkilön täysin toimintakyvyttömäksi, ihan vaan mikäli hän sattuu olemaan miessukupuolta. Ja ne kalsarit. Tossa ne lojuu edelleen, haisevina. Ei se saa niitä koskaan korjattua edes pyykkikoriin. Eikä se muuten saa mitään muutakaan korjattua: pesukoneessa linkous ei vieläkään toimi, auton pyyhkijänsulat pitäisi vaihtaa, keittiöremppa aloittaa ja kasvimaa möyhiä. Saako se oikeesti mitään aikaseksi? Ei se enää tuo irtareita pyytämättä edes perjantaisin, eikä koskaan osta koruja tai kukkasia, ei tarjoudu hieromaan tai koskaan kutsu kullaksi. Ja ne sen iänikuiset jääkiekkojollotukset! Oliko se nyt Tappara kun pesi Kärpät: K...

Kun siirryimme vuoden alussa bloggaamaan Kaksplussan sivuille, saimme heti alkajaisiksi kutsun blogikirjoituskoulutukseen. Koulutuksessa päällemme sateli tukuittain uusia käsitteitä:  readibility, hakukoneoptimointi, lukijamääräanalyytikka, Google-ystävälliset otsikkotasot, metatekstitys, snippet editorointi ja focus keywords.  Meidät pölyisten kirjakasojemme takaa ponnistavat homeiset humanistikirjoittajat tämä teknis-bisnes-henkinen sanavyöry meinasi pelästyttää pahanpäiväisesti jo heti alkuunsa. Optimoi, optimoi, optimoi Pääasia koulutuksessa oli, kuinka lisätä blogin lukijamäärää, mistä kalastella lisää klikkauksia ja miten optimoida tekstit siten, että lukijatulva on taattu. Siis varsin keskeistä tietoa kaupallisella alustalla bloggaavalle. Päällimmäisenä koulutuksesta mieleemme jäi kuitenkin meille molemmille täysin uusi käsite,  Mini Rodini , jonka luvattiin vetoavan Kaksplussan kohderyhmään kuin kuuma veitsi sulaan voihin. Tällä asiasanalla ...

Keneltäkään ei liene jäänyt huomaamatta, että nyt on menossa varsinainen mietelauseiden megabuumi. Positiivista mieltä ja oikeanlaista elämänasennetta jaetaan niin kodin tauluihin ja -käyttöesineihin painettuna koristeluna kuin vuolaana virtuaalivirtana sosiaalisen median syövereissä. Mutta millaisia ovat nämä mietelauseet, joihin etenkin koko keski-ikäinen kansanosa näyttää hurahtaneen? Noh, hieman kärjistetysti jotakuinkin tällaisia: ”Love is like happiness. And happiness is so positive. And I am a positive person.”; ”My house is my home, and my home is where I live. And my home is better than yours.”; ” I love colours, and yellow is my favourite colour. And yellow also makes me happy.” Jo pienellä vilkaisulla tämän päivän matalamieliseen mietelausemaailmaan selviää, että vallalla ei siis ole mikään viiltävien viisauksien vaan läpeensä latteiden, ontologisesti onttojen ja kertakaikkisen kömpelöiden lauselmien levitysliike. Mistä kaikki alkoi? Kuka edes muistaa, m...

Hyvä äiti-ihminen, syyllistytkö Sinäkin syyllisyyteen? Äitien helmasynniksi on muodostumassa yhä vahvemmin  syyllisyyden kokeminen  milloin mistäkin lastenhoitoon ja -kasvatukseen liittyvästä asiasta. Itse olemme hämmentyneinä seuranneet, kuinka joissain piireissä ja äitifoorumeilla on tavallista kokea voimakasta syyllisyydentuntoa mielestämme, noh, hyvin vähäpätöisiltä vaikuttavista seikoista. Meneekö syyllisyys jo överiksi? Milloin vauvan äiti kokee riistävää riittämättömyydentunnetta vauvan lounastunnilla, kun ei ole päiväkausien etsinnöistä huolimatta onnistunut löytämään  lähiluomubataattia  annoksen pääraaka-aineeksi vaan joutuu valmistamaan soseen ainoastaan  luomubataatista. Milloin on joku äiti erehtynyt sytytyttämään joulun alla tunnelmallisen adventtikynttilän, mutta joutunut jälkikäteen kärventävän omatunnontuskan valtaan pienokaisensa hengityselinterveyden puolesta luettuaan sisällä poltettujen kynttilöiden häkäpitoisuuksien lähentelevän...