Marttyyriäiti - miksi ryvet itsesäälissä?

Hyvä äiti-ihminen, syyllistytkö Sinäkin syyllisyyteen?

Äitien helmasynniksi on muodostumassa yhä vahvemmin syyllisyyden kokeminen milloin mistäkin lastenhoitoon ja -kasvatukseen liittyvästä asiasta.

Itse olemme hämmentyneinä seuranneet, kuinka joissain piireissä ja äitifoorumeilla on tavallista kokea voimakasta syyllisyydentuntoa mielestämme, noh, hyvin vähäpätöisiltä vaikuttavista seikoista.

Meneekö syyllisyys jo överiksi?

Milloin vauvan äiti kokee riistävää riittämättömyydentunnetta vauvan lounastunnilla, kun ei ole päiväkausien etsinnöistä huolimatta onnistunut löytämään lähiluomubataattia annoksen pääraaka-aineeksi vaan joutuu valmistamaan soseen ainoastaan luomubataatista.

Milloin on joku äiti erehtynyt sytytyttämään joulun alla tunnelmallisen adventtikynttilän, mutta joutunut jälkikäteen kärventävän omatunnontuskan valtaan pienokaisensa hengityselinterveyden puolesta luettuaan sisällä poltettujen kynttilöiden häkäpitoisuuksien lähentelevän passiivista tupakointia.

Milloin on synnytykseen huolellisesti 20-kohtaisella synnytyssuunnitelmalla valmistautunut äiti joutunut turvautumaan ehkäpä muutamiin ”life coach”-terapiaistuntoihin, kun ei synnytyksen tiimellyksessä sitten ehdittykään kohtaan 18, jossa tarkoituksena oli ääneenlukea lounais-urugualainen rentoutusmantra ennen ponnistusvaiheen alkamista.

Onpa joskus tapahtunut niinkin, että luomuimetysideologiaa kannattava äiti on toistuvista rintatulehduksista ja auenneista nännipihoista aiheutuneen tuskallisen kivun takia joutunut turvautumaan silikonirintakumin käyttöön yhdellä imetyskerralla, ja tämän seurauksena kokenut täydellisen epäonnistumisen naisena, äitinä ja ihmisenä.

Täysin ennen kuulumatonta ei ole sekään, että tytärtään luonnonmukaisen sukupuolineutraalin kasvatusmetodin hengessä vihreään, oranssiin ja ruskeaan pellavaan, bambuun ja hamppumateriaaleihin syntymästä asti vaatettanut äiti kokee kasvatustyöltään kaatuneen koko pohjan, kun tytär 2-vuotissyntymäpäivälahjakseen vaatii itku silmässä täyspolyesterisen Disneyn neonpinkin kiiltoglitterröyhelö-tanssiaisasun.

Mistä ihmeestä syyllisyys kumpuaa?

Olemme kovasti pohtineet, mistä moinen syyllisyys kumpuaa? Itsellemme kuvatun kaltaista vanhemmuuteen liittyvää syyllisyydentuntoa ei jostain syystä ole ilmaantunut oikeastaan kertaakaan edes vuosikymmen aikana. Kertooko tämä omasta välinpitämättömyydestämme ja tunnekylmyydestämme vai onko ilmiön takana sittenkin ehkäpä nykyäitien yleistynyt tapa luoda itselleen turhia suorituspaineita?

Pienen itsetutkistelun perusteella on kyllä myönnettävä, että monessa kasvatusasiassa olemme itse menneet rehellisesti aika lailla alta lipan ja reilusti riman alitse (ks. esim. postauksemme Kuinka kasvattaa Sikapossú). Mutta! Tiedättehän: ”Accusando fieri infectum non potest!”  eli syyttely on hyödytöntä, kuten jo ikiaikainen latinankielinen sananparsikin väittää.

Periaatteen tasolla toki mekin kai toivoimme itsellemme voimaannuttavia ja luonnonmukaisia synnytystapahtumia, mutta metsäänhän se meni; kukin synnytyksistämme oli varsinainen lapsenpäästön medikalisoitumisen mestarinäytös kaikkine kymmenine pakaroihimme ja selkäytimiimme iskettyine epiduraali-, petidiini-,  pudendaali- ja spinaalipistokseen, järkyttävine määrine erilaisia antureita, piuhoja, imukuppeja, sektioinstrumentteja ja lääkintähenkilökuntaa, joiden seassa kärvistelimme useita vuorokausia yhteensä neljässä synnytyksessämme. Vaan eipä näitä pikkupullukoita olisi saunassa noin vaan ulos pullautettu. Nöyrin kiitos siis länsimaiselle lääketieteelle!

Vaikka periaatteen tasolla suosimme mielellämme terveellisiä elintapoja ja luomuideologiaa, niin jostain syystä huomaamme ateriasta toiseen, että siinähän se HK-bleu-lenkki taas lepäilee lautasella perheillallisella. Mutta hei! Onneksi luomuketsupit on keksitty!

Periaatteen tasolla valitsemme myös lapsillemme aina säänmukaista ja laadukasta vaatetta. Mutta kuinka ollakkaan, useimmiten ulos pihamaalle vilkaistessa pakkassäässä ohi viuhahtaa puolipukeisia, itse itsensä vaatettaneita vekaroita lippalakki vinossa ja toinen kenkä kateissa, kun meillä äideillä on taas kerran somesessio jäänyt pahasti päälle.

Marttyyriäiti – vapaudu jo taakkasi alta

Mutta arvoisa lukija, toistuvista kasvatuksellisista rimanalituksistamme huolimatta emme siltikään suostu voivottelemaan ja  katumaan mitään, sillä mikä voisi olla vahingollisempaa herkälle äiti-lapsi-suhteelle, kuin vanhemman jatkuva rypeminen oman riittämättömyydentunteensa likaisessa suossa?!

Siispä Arvon Äidit, vapautukaa syyllisyytenne raskaan rievun alta ja ylistäkää vaihteeksi omaa syntistä saamattomuuttanne!