The Paranoid is Never Completely Mistaken

Äitin kanssa on nykyään kivempaa. Me leikitään samoja leikkejä. Ennen äiti vaan kielsi ja komensi, sanoi ettei metsänpeikkoja muka ole olemassa. Mutta kyllä niitä on. Ne tulee meidän luokse ja näyttää meille paikkoja.

Äiti muisti että peikkoja onkin olemassa. Ja keijukaisia. Ja veden olentoja!

Vauvaveljen kanssa me nähdään illalla sängyssä kun talon tontut tulee esiin. Joskus meitä pelottaa. Ennen äiti ei uskonut meitä. Nyt äitiäkin vähän pelottaa.

Isä auttaa jos äitiä pelottaa liikaa. Mutta isä sanoo ettei peikkoja ole olemassa, ja äiti on ihan höpö, äiti on tullut hulluksi. Isä sanoo, että äidin pää on mennyt sekaisin ja siihen tarvitaan lääkettä.

Mutta ei äiti minusta ole yhtään höpö vaan kiva. Äiti osaa niin hyvin pyytää veden olion esille, ja se tulee näkyviin heti kun äiti pyytää, ja se on ihan kirkkaan violetti, eikun hopeinen, ja ihan kiiltävä, ja se tykkää meistä.

Äitiä itkettää kun isä komentaa. Silloin äiti huutaa isälle: ”Etkö sinä näe, etkö sinä näe! Jokainen satukin kertoo tuosta maailmasta, lapsetkin sen tietää.” Äiti on sanonut, että toinen maailma on tässä, ja se on todellinen.

Mutta ei isä sitä tiedä.

Vaikka minä ja veli kyllä tiedetään.

-----------------

Arvoisa lukija, oletko sinä joskus kokenut itsesi ja maailman oudon epätodelliseksi? Tuntenut, että kaikki on muuttunut vaikka samaan aikaan mikään ei ole muuttunut?

Psykiatri Markku Siivola kirjoittaa artikkelissaan ”Depersonalisaatio – itsetuntemuksen pelottava taival”, kuinka ainakin joka kymmenes meistä on kokenut hulluksi tulemisen tunteen kerran elämässään. Siivola kuvaa tilaa seuraavasti:

”…Äänesi kuulostaa vieraalta, kuin jonkun toisen puheelta. Yrität saada yhteyttä läheiseesi joka ei ymmärrä loputonta välimatkaa todellisuuksienne välillä, eikä hän lainkaan ymmärrä mitä yrität hänelle kokemuksestasi selittää, ja sinut valtaa äärettömän yksinäisyyden tunne.”

 ”…Joillekin meistä se kokemus on vain häilähtävä varjo, hetken levottomuus jonkin tuntemattoman läsnäolon johdosta, kuin valvetilaan asti tunkeutunut öinen painajainen astumaisillaan juuri esiin kadunkulman takaa. Jotkut ovat kokeneet toisen äärimmäisyyden; sen kauhistuttavan kaikkiläpäisevän voiman, sen herättämän todellisen hulluuden- ja kuolemanpelon.”

Onko tällainen hulluksitulemisen tunne, tai lääketieteen termein ilmaistu depersonalisaatiotila aina uhka vai voiko se olla myös mahdollisuus?

Oma käsityksemme on, että hulluksi ei koskaan tulla aivan syyttä, vaan vankimmassakin vainoharhassa saattaa piillä totuuden jyvänen. Kuten psykiatri Siivola artikkelissaan esittää, joskus muuntunut tajunnan tila voi tarjota portin kätkettyihin totuuksiin. Julistihan myös itse Sigmund Freud jo vuosisata sitten psykoterapian perustoja valaessaan kuinka: ”The paranoid is never completely mistaken”.

Julkaisemme blogissa lähiaikoina aiheesta lehtiartikkelimme ”Se vuosi kun äiti hiukan kuoli”, jossa jatkamme tämän postauksen alun äidin tarinaa ja syväpureudumme aihepiiriin omakohtaisten kokemusten sanelemina.

Kyseessä on aikaisemmin keväällä Voi Hyvin -lehdessä (4/2017) julkaistun lyhennetyn tekstimme sensuroimaton, nk. ”directors cut” -versio jossa uskalletuimmat yksityiskohdat ja vähiten valtavirtaiset teoriat saavat vihdoin ansaitsemansa tilan.