Ethän kiellä kummituksia!

Sinä siellä – älä nyt vain sano ettet usko kummituksiin!

…itsestään öisin syttyvä ja käynnistyvä kelloradio, entisen kotitalon peileissä vilahtelevat ihmismäiset kasvot, vastasyntyneiden vauvojen myöhään iltaisin toistuva kiivas tuijotus vanhan talon katonrajaan, sähkölampun kummallinen värinä aina samaan kellonaikaan, pikkulapsen totaalikieltäytyminen yksinolemiseen yhdessä kotitalon huoneista, kylmä vilunväre iltaisin keittiössä ja toistuva tunne siitä että joku tuijottaa, haamujen kieltäjä -isämme kommentti remonttihommissa aavetalon ullakolla: ”tuli kiire pois, siellä oli jotakin läsnä”, taaperon ohimennen heitetty tokaisu katonrajassa lentelevistä lepakoista tai nurkasta tuijottavasta naisesta…

Me molemmat olemme vahvasti kummitususkovaisia. Uskomme perustuu edellämainitun kaltaisiin, runsaslukuisiin, omakohtaisiin empiirisiin haamuhavaintoihin ja useamman vuoden aavetaloasumiskokemuksiin.

”Ettekö te höyrypäät ymmärrä, että kummitukset ovat vain oman mielemme kehitelmiä – heijastuksia peloistanne ja torjumistanne asioista?” saattaisi skepsismiin taipuvainen kyökkipsykologi, tai miksei ihmismielentutkimukseen ammattimaisemminkin paneutunut kummitustenkieltäjä tässä kohdassa selitellä.

Ehkä näinkin, muttei todellakaan kokonaan! Omat ja lähipiirimme monilukuiset mörköhavainnot ja lukemattomat kummituskokemukset puhuvat niin tinkimätöntä kieltään tuonpuoleisen omaehtoisesta olemassaolosta ja meistä riippumattomista lainalaisuuksista, että pelkkä psykologinen selitys on vaikuttanut jo pitkään varsin valjulta. 

Täten otamme tänään asiaksemme julistaa: kummituksia ON olemassa. Ja niitä on olemassa myös oman mielikuvituksemme ulkopuolisina tosiasioina: itsenäisinä, omalakisina olioina. Ja jos joku kehtaa toisin väittää, hän ei yksinkertaisesti tiedä mistä puhuu.

Eräs vannoutunut kummitustenkannattaja, haamujenhyväksyjä ja mörköjenmyöntäjä, kirjailija William S. Burroughs sanoittaa asian seuraavasti:

”Käsitykseni kummituksista on lähempänä keskiaikaista mallia kuin moderneja psykologisia selityksiä, jotka painottavat dogmaattisesti, että senkaltaiset ilmiöt tulevat aina sisältä, eivätkä koskaan, ikinä, milloinkaan ulkopuolelta (niin ikään kuin sisäisen ja ulkoisen välillä olisi muka jokin selväpiirteinen ero). Tarkoitan tässä nyt siis selvää kummittelevaa olentoa. Vallalla oleva psykologinen selitys saattaisi hyvinkin olla kummittelevien tai riivaavien olentojen itsensä keksimä, sillä mikään ei ole kummituksille niin vaarallista, että ne nähtäisiin erillisenä, tungettelevana olentona.” (Burroughs 1985, 16.)

Oma mielemme ei ehkä vielä ole ihan niin kiero, että olisimme tulleet ajatelleeksi – kuten kirjailija Burroughs uraauurtavasti ehdottaa – että nykyisin vallalla oleva psykologinen tulkinta kummittelusta olisikin itsessään haamujen itsensä keksimä salaliitto. Mutta jotain perää siinä kieltämättä on; jos nimittäin tyydymme tulkitsemaan kummitukset vain oman mielemme ja alitajuntamme subjektiivisiksi tuotoksiksi, saavat haamut kiusata meitä hamaan hautaan asti, kun emme kerran edes kykene ymmärtämään niiden oikeaa olemusta!

Vakaata ja vilpitöntä, vanhan koulukunnan kummitususkoamme on entisestään vahvistanut lapsemme, joiden erehtymättömät, korkeaviritteiset kummitustutkat paljastavat ympäristöstämme paljon sellaista, mikä aikuisen alivirittyneellä aistikapasiteetilla jää katveeseen.

Näillä saatteilla, rohkeimmat teistä lukekoon karmivan kummituskolumnimme ”Koukkusedästä” uusimmasta Kaksplus-lehdestä, jos ette muuten usko!

Viite: Burrougs, W. S. 1985. Hämy. Sammakko: Turku