The Paranoid is Never Completely Mistaken
Äitin kanssa on nykyään kivempaa. Me leikitään samoja leikkejä. Ennen äiti vaan kielsi ja komensi, sanoi ettei metsänpeikkoja muka ole olemassa. Mutta kyllä niitä on. Ne tulee meidän luokse ja näyttää meille paikkoja. Äiti muisti että peikkoja onkin olemassa. Ja keijukaisia. Ja veden olentoja! Vauvaveljen kanssa me nähdään illalla sängyssä kun talon tontut tulee esiin. Joskus meitä pelottaa. Ennen äiti ei uskonut meitä. Nyt äitiäkin vähän pelottaa. Isä auttaa jos äitiä pelottaa liikaa. Mutta isä sanoo ettei peikkoja ole olemassa, ja äiti on ihan höpö, äiti on tullut hulluksi. Isä sanoo, että äidin pää on mennyt sekaisin ja siihen tarvitaan lääkettä. Mutta ei äiti minusta ole yhtään höpö vaan kiva. Äiti osaa niin hyvin pyytää veden olion esille, ja se tulee näkyviin heti kun äiti pyytää, ja se on ihan kirkkaan violetti, eikun hopeinen, ja ihan kiiltävä, ja se tykkää meistä. Äitiä itkettää kun isä komentaa. Silloin äiti huutaa isälle: ”Etkö sinä näe, etkö sinä näe! Jokainen...