Se saattaa olla satakieli

Eräs aamuhetki ennen kouluun ja töihin lähtöä.

”Sinähän laitat sen takin tänään, kuule, sinähän laitat sen. Ja yhtään et jäkätä minulle vastaan!”

”Kuinka monta kertaa minun pitää sanoa, kuin-ka monta kertaa pitää sanoa, etten huvikseni sulle tollasia ostele, kahdeksankymppiä, NII-IN, kahdeksankymppiä on äiti siitä maksanut! Sinähän laitat sen tai sitten sinä itket ja laitat sen!”

”Vauhtia, oikeeeesti, nyt PESE JO NE HAMPAAT, pese! NYT ON KIIRE! OIKEESSSTI!!

”Ja nämä kissankakat, kuka ottaa nämä! Voi Jeesus että täällä haisee, aivan kamala lemu! Kuka ottaa nämä?! Nyt liikettä niveliin! Kuka ottaa kissan kakat?”

”Ja sinä siinä jatkat sitä hampaiden pesemistä! Haloo!! Haluatko vai lisää hammaspeikkoja!?”

”Kumpi vie illalla treeneihin, sano jo, kerkeetkö sinä? Tekonurmella vai sisällä, kummassa ollaan – viideltä vai puoliseittemältä, mihin aikaan lähdetään? Tunnin vai puolentoista treenit?”

”No tarkista, hölmö, kirjaudu sinne ihme ilmoittautumisjuttuun sisään! Äkkiä nyt!!! Eieieieiei, ei tietenkään niillä tunnuksilla vaan niillä toisilla. Etsi ne nyt sieltä toisesta kalenterista! EIKU just sieltä toisesta!”

”Eikö kukaan ole ottanut kissankakkoja? Ja missä ON kissat? Nyt kissat sisään ja vauhdilla! Siis siksikö ne kissat tänne otettiin että minä saan vaihtaa joka jumalan kakkahiekan. Kysynpähän vaan. Joka ikisen kakan olen vaihtanut. Missä on kissat? Missä? Onko kissat sisällä?”

”Ja missä on mun työkassi, MISSÄ HEL-VE-TIS-SÄ ON MUN TYÖKASSI? Nyt joku kertoo missä mun kassi on, tähän minä sen eilen jätin. Kuka on vienyt minun kassin, lapset jumankauta, olettekste ottanut minun kassin? Hei tää ei ole enää yhtään kivaa! Minä niin panen pääni pantiks että tähän sen eilen jätin.”

”Just. No niin. Kiva juttu, kiitos! Ja sulla ei sit vielä ole edes villahousuja jalassa. Tosi kiva hei. Kiitti sulle hei vaan hirveesti. Me sit myöhästytään kaikki. ME MYÖHÄSTYTÄÄN KAIKKI!!!”

”Nyt ihan sama onko alushanskoja vai ei, nyt sinne autoon! Molemmat sinne autoon, NYT ON KIIRE!!”

Lopulta pojat sujahtavat ulos. Vetäisen hiukset ponnarille, pipon päähän ja painun perään.

”EIKÄ! EIII! MÄ EN KESTÄ! Mitä te vielä siinä tökötätte!?! Mitä IHMETTÄ te siinä vielä seisotte? Nyt sinne takapenkille niinkun OLIS JO!”

Lapset ovat jähmettyneet paikoilleen. Molemmat tuijottavat tiukasti kohti taivasta. Ärähdän raivoisasti: NYT ON MENTÄVÄ!!

”Äiti ollaan hetki hiljaa, me kuunnellaan lintujen viserrystä.” pienempi toteaa.

Lapset ovat nauliutuneet paikoilleen, eivät tee elettäkään lähteäkseen. Jään tuijottamaan heitä hämmästyneenä. Molempien katse pysyy yläilmoihin liimautuneena.

”Ei täällä pakkasessa mitään lintuja ole”, tiuskaisen kylmissäni.

”Eikun kuuntele äiti, kuuntele! Varmalla on lintuja.” isompi pyytää varovasti.

Pojan ujo pyyntö pysäyttää minut. Lapset edessäni seisovat hangessa aloillaan, levollisina, kuvittelemastaan lintujen laulusta lumoutuneina.

”Se saattaa olla satakieli.” arvelee pienempi lapsista.