Se vuosi kun äiti hiukan kuoli
Vauva
nukkuu, mutta minä en saa taaskaan unta. Olisi pakko nukahtaa, mutta jälleen
rintaa painaa kuin joku istuisi sen päällä.
Kaukaa
korviini kaikuu hiljainen melodia; se taitaa olla tuutulaulu. Lähden
alakertaan, ja muu perhe jää nukkumaan hiljaa.
Eteisen
peilissä vilahtaa jotakin. Kauhu kylmettää ruumiini.
Peilinpinta
alkaa välkkyä. Minun on pakko katsoa: ihmisenkaltainen hahmo tuijottaa minua
tyhjin silmin. Rujo olento siellä heijaa lasta sylissään keinutuolissa.
Katson
tarkemmin. Paholainen lopettaa laulunsa. Sen katse on läpitunkeva, kolkko.
Viileä viima puhaltaa lävitseni. Vilkaisen lasta paholaisen sylissä: hänen
silmänsä ovat värjäytyneet kokonaan mustiksi.
Minua
puistattaa. Juoksen pois huoneesta, mutta en löydä ulospääsyä. Jokaisesta peilistä
tuijottaa puhdas paha. En uskalla katsoa enää mihinkään. Olen eksyksissä.
Ulkona
on täysikuu. Tiedän, että se enteilee tuhoa. Puiden ryhmyiset kädet ovat
käpristyneet irvokkaisiin asentoihin. Miten järjetöntä on, että puut aina
tuijottavat minua?
Äkkiä
kuulen äänen, joku nyyhkyttää hiljaa. Lähden kävelemään kohti. Itku yltyy yhä
lohduttomammaksi. Harhailen ympäriinsä, mutta en löydä itkijää mistään.
Lapsivuodepsykoosi
Vauvan
saaminen herkistää tai horjuttaa monen äidin mieltä. Joillakin mieli alkaa
häilyä jopa niin, että aletaan puhutaan häiriötilasta: synnytyksen jälkeisestä
masennuksesta tai jopa lapsivuodepsykoosista.
Tässä
kerron tarinani, joka alkoi toisen lapseni syntymän jälkeen. Tässä
herkistyneessä tilassa koin varsin rajun tajunnan muuntumisen, joka johti aina
psykoottissävyiseen depersonalisaatiotilaan, eli irtautumiseen arkijärjen
realiteeteista.
Tapahtunut
oli paitsi pelottavaa psyykkistä oireilua, oli se myös samalla
kehitystapahtuma: tietoisuuden avautuminen, tajunnantilan muutos ja jopa henkinen
herääminen.
Kauhukuvat
ja pakkoajatukset
Väsymys,
valvominen jatkuvasti sairastelevan lapsen kanssa ja imetyshormonit saivat
pääni täysin sekaisin. Pelottavia näkyjä alkoi vyöryä esiin joka puolelta,
ensin öisin, sitten myös päiväsaikaan. Tuntui kuin yöllä näkemättä jääneet unet
olisivat tunkeutuneet päivätajuntaani.
Oikeastaan
kaikki alkoi kuolleista linnuista. Kun toin vauvan kotiin, näin lintuja
kaikkialla, kuolleita lintuja. Aloin pelätä. Minä ajattelin, että vauva otetaan
minulta pois, että linnut ovat vauvani kuoleman enteitä. Kuolleita lintuja
asettui eteeni minne ikinä menimmekään. Korppeja, naakkoja, mustarastaita,
hopeanmustia harakoita. Kerran kerrostalon katolta jopa lensi linnunluita
päähäni, kuvottavia nyljettyjen lintujen kellertäviä luita. Merkkejä oli
kaikkialla. Minä olin suunniltani kauhusta. Minä olin varma että vauvani
kuolee.
Kerrotaan,
että synnytyksen jälkeinen psykoottinen oireilu alkaa tyypillisesti kauhistuttavilla
kaiken oudoksi muuttumisen tunteilla, vainoharhaisuudella ja tunteesta oman
itsen ja muiden unessa olosta. Psykoosissa todellisuudentaju hämärtyy.
Monesti
äiti tuntee pakkomielteistä ja tilanteeseen nähden kohtuutonta huolta vauvan
hyvinvoinnista. Äidillä on yleensä harhaluuloja, jotka hallitsevat hänen
käyttäytymistään. Harhojen keskiössä on tavallisimmin juuri vauva.
Oma
uudelleensyntymä
Mutta
minä luulin väärin, en ymmärtänyt, että merkit eivät ennakoineet vauvani vaan minun
omaa kuolemaani. Ei oikeaa fyysistä kuolemaa, vaan henkistä. Sanotaanhan,
että äidin pitää synnyttää myös itsensä uudelleen aina saatuaan vauvan. Minun
itseni piti henkisesti kuolla ja syntyä uudelleen. Ja yhtenä yönä minä sitten
kuolinkin. Tunsin järkyttävän todentuntuisella tavalla, kuinka käsivarsistani,
kaulastani ja nilkoistani alkoi valua valtoimenaan verta. En ymmärrä, mitä
oikeasti tapahtui. Tunsin vaan puristavan kivun ja katselin kauhuissani kuinka
veri pulppusi ulos suonistani.
Se
oli kamala yö. Verta oli joka puolella, ja minä valuin kuiviin kenenkään
puuttumatta asiaan. Vauva nukkua tuhisi vieressäni, eikä huomannut mitään. Kun
heräsin aamulla, kaikki oli hyvin. Verta ei ollut missään. Olin puhdas, terve
ja elossa.
Tuon
elämäni ahdistavimman yön jälkeen oloni helpotti ja pelottavat näyt muuttuivat
siedettävämmiksi.
Muuntunut
näkökyky vai psykoottista harhaa?
”Eheyttävä matka itsen tuntemattomuuteen ja pirstaleiksi
lyövä matka hulluuteen kulkevat taipaleen yhtä matkaa.” on todennut psykiatri,
uniasiantuntija Markku Siivola (1).
Tiedetään, että nykylääketiede ei mielellään syvenny
ihmismielen raja-alueisiin kovinkaan perusteellisesti. Mielialalääkitys
määrätään miltei välittömästi kaikissa vähänkään tajunnantilan horjumiseen
viittaavissa tapauksissa.
Tunnettu alitajunnan tutkija Carl Jung (2) on kuitenkin
aikanaan esittänyt, että syystä tai toisesta järkkyneen mielen kertomia
viestejä kannattaisi kuunnella tarkemmin. Jung kuvaa oivallisesti, kuinka "piilotajuisten kuvien maailma
saattaa mielisairaan kohtalokkaan sekavuuden valtaan, mutta samalla se on myös
meidän rationaalisesta ajastamme kadonneen myyttejä luovan mielikuvituksen
perusta. Myyttinen mielikuvitus on tosin läsnä kaikkialla, mutta se on yhtä
kielletty kuin pelätty, ja sen vuoksi tuntuu uhkarohkealta kokeelta tai
epäilyttävältä seikkailulta lähteä sille epävarmalle tielle, joka johtaa
piilotajunnan syvyyksiin.”
Sen
kamalan yön jälkeen aloin nähdä asiat uudella tavalla.
Erään
kerran metsässä huomasin puiden runkojen alkavan väristä hiljaa. Runkojen
ääriviivat alkoivat hälventyä ja sumeta. Jähmetyin paikoilleni ja jäin
tuijottamaan muuntuvaa maisemaa. Silmiäni alkoi kirveltää, ja kaikki värit
alkoivat muuttua liian kirkkaiksi. Läheisten puiden runkojen kaarnapinnat
alkoivat pehmentyä: ne muuttuivat virtaavammaksi, jollain lailla
läpinäkyvämmiksi, eteerisemmiksi. Myös metsän värit muuttuivat erilaiseksi: en
ole koskaan nähnyt niin väkevänä hehkuvia tai utuisenlumoavia sävyjä; ne värit
eivät olleet tästä maailmasta.
Puiden,
maanpinnan ja taivaan rajat alkoivat hälvetä: ne sulautuivat pikku hiljaa
toisiinsa. Valoa tulvi silmiini yhä kirkkaampana, oloni oli ylivalaistu.
Silmiini sattui, mutta halusin katsoa mitä tapahtuu. Sitten, aivan odottamatta
tuntui kuin näkymätön neula olisi puhkaissut pupillini: äkkinäinen
viiltävänkirvelevä pistos kummankin silmän keskustaan. Silmistäni alkoi tulvia
jääkylmää vettä. Jollain oudolla tavalla nautin kivusta. Pupillien puhkeaminen
sai silmäni sietämään tuota outoa loistetta paremmin; kirvely ja arkuus
helpottivat. Vähitellen veden virtaaminen tyrehtyi.
Sitten
tapahtui jotain järjellä käsittämätöntä.
Puiden
pinnalta ja syvempää sisemmältä alkoi nousta esiin olentoja. Omituisia,
ikiaikaisia olentoja – kummastuttavia pienenpieniä puuaineesta koostuvia
äänettömiä ja aineettomia eläjiä, jotka varovasti näyttäytyivät puunrunkojen
eri osista. Niitä hivuttautui esille joka puolelta. Kaarnasta näyttäytyivät
omat karheapintaiset hahmonsa, oksilta ja oksanhangoista omansa, lehdistöstä
keveänilmavat haltijahahmot ja havupuista jäyhänjämerät neulasolemukset. Minä
näin, että nämä aavemaiset otukset eivät itsessään olleet fyysistä ainetta,
kaarnaa, runkoa tai lehvästöä, vaan jotakin hienovaraisempaa, kevyempää ja
aineettomampaa. Kenties ne olivat oikeita metsän haltijoita? Kuinka
järjenvastainen ja kauhistuttava näkyjen sarja – mutta silti samanaikaisesti
jollain lailla niin ilmeinen ja tuttukin – kuin suoraan satumaailmasta ja
lapsen mielikuvituksesta.
Mieleeni
palautui samalla, että olen aikaisemminkin ollut tekemisissä tällaisten
olentojen kanssa, nimittäin varhaislapsuudessani.
Uusi
havaintokyky
Kaikkia
depersonalisaatiokuvauksia yhdistää uudenlaisen havainnoinnin avautuminen. Jos
herkistynyt ihminen ei yritä pakolla sijoittaa havaintojaan mihinkään
rationaaliseen järjestelmään, hän oppii kuulemaan hiljaisemmatkin äänet
maailmasta, kuvaa psykiatri Siivola (1).
Depersonalisaatiotilassa
tehdyillä havainnoilla voi olla tärkeä merkitys; siksi tätä poikkeuksellista tilaa
ei tule suoralta kädeltä leimata harhaiseksi ja sairaaksi - kyse voi olla
kyvystä hahmottaa todellisuutta laajemmin kuin mihin psyykeltään
"terveeksi" katsottu ihminen yleensä pystyy. Parhaassa tapauksessa
depersonalisaatio voi toimia porttina sinne missä pienet lapset vielä elävät,
sinne mistä unet, myytit, taiteet ja uskonnot saavat elinvoimansa.
Pikkuhiljaa
opin katselemaan näkyjäni tottuneemmin, ja jopa nauttimaan niistä. Sinä kesänä
muuten löysin neliapiloita enemmän kuin koskaan. Lähipiirini ihmetteli, kuinka
aina pystyin poimimaan useita, jopa kymmeniä neliapiloita jokaisesta
ruohikosta. Se oli helppoa, koska ne näyttäytyivät minulle neonkeltaisina
hehkuen. Jotenkin ne myös antoivat minulle uskoa siitä että selviän.
Vähitellen
pelkotilat ja näyt harvenivat ja heikkenivät, ja kykyni katsella moisiin
maailmoihin lähes unohtui. Turruin takaisin arkipäiväisyyteen, huikaisevat
mutta kovin raskaskulkuiset hengen maailmat haihtuivat vauvavuoden jälkeen kuin
tuhka tuuleen. Ehkä siis paranin, ainakin muiden mielestä.
On
vaikea määritellä missä raja sairastumisen ja tervehtymisen välillä kulkee.
Yhteiskunnan määritelmä saattaa poiketa rajustikin itse sairastuneen omasta
kokemuksesta.
Itse
ajattelen, että en ole enää koskaan entiseni: miten tällaisesta kokemuksesta
ylipäänsä parannutaan? Voiko siitä parantua? Toki olin helpottunut, että pahin
pimeys poistui vähitellen. Silti tajusin, että vasta sairastuminen avasi
silmäni kokonaan. Ja minulle jäi tieto, että silloin kun olin harhainen - kuten
sitä nimitetään - näin todellisuuden sellaisena kuin se oikeastaan on.
Julkaistu Voi Hyvin –lehdessä 4/2017
(1) Siivola, Markku, 2004. Depersonalisaatio -
itsetuntemuksen pelottava taival. Psykoterapia 3/2004, 194-202.
(2) Jung, Carl, 1985. Unia, ajatuksia, muistikuvia.
WSOY: Helsinki.
Kommentit
Lähetä kommentti