Avoin kirje paskamaisille asiakaspalvelijoille
Suomalaisen asiakaspalvelun taso lyö joskus jalat alta kuin juuri teroitetun viikatteen terä rutikuivassa ruispellossa korsia katkoessaan. Ja tällä kielikuvalla ei nyt tavoitella myönteistä mielikuvaa!
”No ei meil kyl oikeen oo tilaa”, toteaa tarjoilija puolityhjässä ravintolasalissa, kun kysymme paikkaa kahden lapsen kanssa. ”Et tota, kantsii varmaan kysellä muualta, kun tos on noita varauksia tulossa parin tunnin sisällä…”, mutisee tarjoilija ja suuntaa takaisin takahuoneeseen.
”Me ollaan kyl jo menossa kiinni, et emmä oikeen viitti enää näitä pullia myydä, kun ette kuiteskaan ehdi näitä syödä.” kertoo tarjoilija kahvilassa reilusti ennen sulkemisaikaa. Ainiin, taas pääsi unohtumaan että kaikki kahvilat sulkeutuvat maassamme tietysti viimeistään klo 18.00.
”Anteeksi vaan, että huomautan, mutta jos seuralainen maistaa sinun alkusalaatistasi, niin veloitamme siitä kyllä uudelleen koko alkupalan hinnan”, tulee yrmeä nainen tiskin takaa napauttamaan toisen meistä miehelle.
”Saanko huomauttaa, että astiat kuuluu viedä itse telineeseen lähtiessä. Meillä pöytiintarjoilu ei kuulu automaattisesti hintaan.” Tuijotan kuittia. Maksoin kahvikupista ja eilisen(?) pullasta vain noin 8.90€.
Tässä oli muutama tositapaus saamastamme asiakaspalvelusta eteläsuomalaisissa ravintoloissa.
Maamme asiakaspalvelu- ja ravintolakulttuuriin kuuluu aivan liian usein työntekijöistä huokuva välinpitämättömyys ja inho asiakasta ja omaa työtään kohtaan. Niin ankeaa, ilotonta ja hankalaa on asioiminen monissa suomalaisomisteisissa ravitsemusliikkeissä. Asiakas on aina uhka, josta pitää päästä mahdollisimman nopeasti eroon, tunnutaan näissä paikoissa ajateltavan. Parasta luultavasti olisikin, jos asiakas jättäisi kokonaan tulematta.
Olemme pohdiskelleet, voisiko tässä joskus olla kyse kulttuurieroista?
Nimittäin toista on ollut astella kotikaupungissamme sellaiseen ruokalaan, johon eivät perinteisen suomalaisen asiakaspalvelukulttuurin liejuiset lonkerot ole vielä päässeet tunkeutumaan! Työntekijöistä huokuva ilo ja onni asiakkaistaan ja omasta työstään nostattaa kummasti fiilistä jo heti sisään astuttaessa. Jos ravintola on tupaten täynnä, etsitään uusille asiakkaille penkit ja pöydänkulma mistä tahansa – mukaan kyllä mahtuu, lämpimästi tervetuloa!
Lapset ovat näissä paikoissa ilon aihe, joille tuodaan pöytään heti muoviastiat, leluja ja kyniä. Lähtiessään he saavat mukaansa usein vaikkapa tikkarin!
Onpa käynyt sellainenkin hulluus, että sormiruokailevalle vauvalle tultiin sushiravintolassa pyytämättä tarjoamaan kokin erikseen valmistama munakas ja avokadosiivuja – tarjoilijan mukaan näytti kuulemma siltä, että pikkupiltti saattaisi haluta napostella muutakin kuin omaa purkkisosettaan.
Ja jos satut paikalle juuri sulkemisajan lähellä, se ei todellakaan haittaa! Ovea ei läväytetä kiinni nenäsi edestä, vaan aukioloaikaa jatketaan niin kauan että ehdit ruokailla rauhassa loppuun.
Oi arvoisa suomalainen ravintoloitsija tai asiakaspalvelija, hiljainen toiveemme on, että vielä joskus Tekin ymmärrätte asiakkaan arvon oman liiketoimintanne ja työnne jatkuvuuden kannalta.
Mutta samaan hengenvetoon haluamme vielä lausua latinankielisen sananparren: ”Ad impossibilia nemo tenetur” – eli ”Ketään ei velvoiteta mahdottomaan”.
Nimittäin täydeltä mahdottomuudelta se hyvän palvelun saaminen joskus todella tuntuu.
”No ei meil kyl oikeen oo tilaa”, toteaa tarjoilija puolityhjässä ravintolasalissa, kun kysymme paikkaa kahden lapsen kanssa. ”Et tota, kantsii varmaan kysellä muualta, kun tos on noita varauksia tulossa parin tunnin sisällä…”, mutisee tarjoilija ja suuntaa takaisin takahuoneeseen.
”Me ollaan kyl jo menossa kiinni, et emmä oikeen viitti enää näitä pullia myydä, kun ette kuiteskaan ehdi näitä syödä.” kertoo tarjoilija kahvilassa reilusti ennen sulkemisaikaa. Ainiin, taas pääsi unohtumaan että kaikki kahvilat sulkeutuvat maassamme tietysti viimeistään klo 18.00.
”Anteeksi vaan, että huomautan, mutta jos seuralainen maistaa sinun alkusalaatistasi, niin veloitamme siitä kyllä uudelleen koko alkupalan hinnan”, tulee yrmeä nainen tiskin takaa napauttamaan toisen meistä miehelle.
”Saanko huomauttaa, että astiat kuuluu viedä itse telineeseen lähtiessä. Meillä pöytiintarjoilu ei kuulu automaattisesti hintaan.” Tuijotan kuittia. Maksoin kahvikupista ja eilisen(?) pullasta vain noin 8.90€.
Tässä oli muutama tositapaus saamastamme asiakaspalvelusta eteläsuomalaisissa ravintoloissa.
Maamme asiakaspalvelu- ja ravintolakulttuuriin kuuluu aivan liian usein työntekijöistä huokuva välinpitämättömyys ja inho asiakasta ja omaa työtään kohtaan. Niin ankeaa, ilotonta ja hankalaa on asioiminen monissa suomalaisomisteisissa ravitsemusliikkeissä. Asiakas on aina uhka, josta pitää päästä mahdollisimman nopeasti eroon, tunnutaan näissä paikoissa ajateltavan. Parasta luultavasti olisikin, jos asiakas jättäisi kokonaan tulematta.
Olemme pohdiskelleet, voisiko tässä joskus olla kyse kulttuurieroista?
Nimittäin toista on ollut astella kotikaupungissamme sellaiseen ruokalaan, johon eivät perinteisen suomalaisen asiakaspalvelukulttuurin liejuiset lonkerot ole vielä päässeet tunkeutumaan! Työntekijöistä huokuva ilo ja onni asiakkaistaan ja omasta työstään nostattaa kummasti fiilistä jo heti sisään astuttaessa. Jos ravintola on tupaten täynnä, etsitään uusille asiakkaille penkit ja pöydänkulma mistä tahansa – mukaan kyllä mahtuu, lämpimästi tervetuloa!
Lapset ovat näissä paikoissa ilon aihe, joille tuodaan pöytään heti muoviastiat, leluja ja kyniä. Lähtiessään he saavat mukaansa usein vaikkapa tikkarin!
Onpa käynyt sellainenkin hulluus, että sormiruokailevalle vauvalle tultiin sushiravintolassa pyytämättä tarjoamaan kokin erikseen valmistama munakas ja avokadosiivuja – tarjoilijan mukaan näytti kuulemma siltä, että pikkupiltti saattaisi haluta napostella muutakin kuin omaa purkkisosettaan.
Ja jos satut paikalle juuri sulkemisajan lähellä, se ei todellakaan haittaa! Ovea ei läväytetä kiinni nenäsi edestä, vaan aukioloaikaa jatketaan niin kauan että ehdit ruokailla rauhassa loppuun.
Oi arvoisa suomalainen ravintoloitsija tai asiakaspalvelija, hiljainen toiveemme on, että vielä joskus Tekin ymmärrätte asiakkaan arvon oman liiketoimintanne ja työnne jatkuvuuden kannalta.
Mutta samaan hengenvetoon haluamme vielä lausua latinankielisen sananparren: ”Ad impossibilia nemo tenetur” – eli ”Ketään ei velvoiteta mahdottomaan”.
Nimittäin täydeltä mahdottomuudelta se hyvän palvelun saaminen joskus todella tuntuu.
Kommentit
Lähetä kommentti