Surumielen kesälomamatka

Vanha asuntoauto kolisee ohi satamapuomien. Laivan suu on ammollaan, se odottaa meitä.

Sumutorvi tuuttaa tumman huutonsa. Merimetsoja, merimetsoja, ja kauheasti kakkaa! huutaa joku pieni kannella isälleen. Meidän isä lukee karttaa: Yritetään Normandiaan asti, siellä riittää lämpöä, se sanoo. Punainen aurinko köllöttää hetken luotojen takana, sitten taivaan ja maan raja katoaa.

Ruotsissa sade alkaa. Napataan pysäkiltä nakit ja ranet, mutta jatketaan pian. Hui, tuolla jotkut tappelee, ei jäädä tänne. Lähiöt vaihtuvat, nyt päästään vauhtiin.

Suuri silta on sumuinen. Tanskassakin sataa. Niin ovat nättejä nuo huvilat, mutta eivät oikein näy. Niin ovat kauniita vaaleat rannat, mutta kuka hullu siellä sateella uisi?

No, koska ollaan perillä, kysyy nuorempi. Ei vielä pitkään aikaan, vastaa isä. Sellaista se on asuntoauton kanssa.

Saksassa nakit ovat isompia ja olut kylmempää. Sade jatkuu. Yöllä vanhan vaunun katto antaa sateelle periksi, saumoista tihkuu sisään. Märissä lakanoissa uni ei tule. Pääseekö sadetta pakoon, katsomme sääkartasta. Koko Normandia tulvii, ei sinne! Mennään etelään, kohti Nizzaa, siellä paistaa varmasti.

Reippaasti vuorten yli, kyllä Hiace jaksaa! Sitten ensimmäinen mäki vie vanhan karavaanin vaaralliseen takaluisuun. Kaikki paino äkkiä pois, nyt työntämään! karjuu isä, punaisena, kauhuissaan. Kuuma höyry nousee koneesta, kiehuva vesi purskuaa liitoksista.

Äkkiä pojat pois autosta, ettei käy pahasti! Mennään me potkulaudoilla puistoon, isä hoitaa auton kuntoon. Tuonne, mennään tuonne! Tuolla on hyppyreitä! pojat ilahtuvat. Pari temppua, sitten kolahtaa.

Lapsi huohottaa maassa; auttakaa minua! Säären haavasta paistaa luu. Auta äiti enemmän! lapsi kiljuu. Mutta ei täällä ole lääkäriä, on pakko kestää vaan.

Yöllä ei nukuta. Haavaa särkee, se vuotaa varmaan. Toinen sairastuu myös, henki ei kulje kunnolla. Kuume nousee korkeaksi, kurkku tukkeutuu. Ei hätää, ulos hengittelemään. Onneksi yö on viileä, ja sade raikastaa. Aamulla päätämme: on pakko perääntyä. Mennään kohti itää, Puolaan, pois sateesta.

Tuntien jälkeen raja vaihtuu. Zgorzelecin kerrostalot ovat kuin hirviöitä; irvistelevät rumasti ja repeilevät ruostekuoressa. Mummot kulkevat kumarassa, kaikilla on kukkia huiveissaan.

No, ollaanko nyt perillä? kysyy isompi.

Ei olla perillä, ei ehkä koskaan, mietin. Tämä matka vain jatkuu ja jatkuu kunnes loppuu.

Mitä nähtävyyksiä Puolassa muka on?

Oświęcim. Auschwitz, kyltissä lukee. Mutta viitsiikö noita vielä viedä tuonne, kuiskaan. No kerro äkkiä keksitkö parempaa, mies suhahtaa ratissa, tämä on ainut kohde tällä reitillä!

Perillä pilvet riippuvat aivan alhaalla. Rakennukset ovat siistissä rivissä. Halleihin mahtuu tuhansia sisään. Viivasuorat kiskot vievät vauhdilla perille asti, kaikki palvelee tarkoitustaan.

Kasvoja ja kuvia on tuhansia. Lapset katsovat lasten kuvia. Vietiinkö vauvatkin uuniin?

”Sen kaasun nimi oli tsyklon b. Joku mies vieressä oksensi”, kirjoittaa poika päiväkirjaansa.

Aamulla ajetaan taas. Mitä nähtävää Puolassa muka on? Kurjuutta vaan. No mutta ainakin on kirkkoja, huomaamme. Yäk kirkkoja, minä vihaan Jumalaa! huutaa isompi. Myydäänkö siellä karkkia, en tule jos en saa karkkia, kiukkuaa toinen. Nyt on tauon paikka, ja kaikki perkele kirkkoon sisään, isä repeää.

Kirkossa on kaikki Puolan mummot ja papat. Mistä näin paljon mummoja riittää?  Tasainen mumina täyttää koko katedraalin. Meitä ei huomaa kukaan. Käppyräiset kädet työstävät rukousnauhoja, kynttilä sihahtaa loppuun.

Onko Jumala vai täällä? Miksi kattoon on piirretty piru?

Ilma ei liiku, enkä minä osaa vastata. Hyminä käy läpi korvien, hypnoosi leviää. Mitä mummot surevat?

Lapsi nuokahtaa syliini. Hetken tunnen mummojen sanat. He surevat mennyttä ja tätä päivää. Täällä rukoillaan armoa lapsille. Lapsille, jotka kuolivat nälkään leireillä. Lapsille joiden yli ajetaan rekka-autolla Nizzassa. Täällä rukoillaan niiden nuorten puolesta, jotka kaatuivat rintamalla. Niiden nuorten puolesta, jotka ammutaan tänä kesänä kuoliaaksi ostarilla Saksassa. Täällä toivotaan rauhaa kirkonmiehelle, joka uhrasi henkensä uskon tähden. Täällä toivotaan rauhaa papille, jonka kurkun joku viiltää auki kesken saarnan Normandiassa.

Jumalanpalvelus jatkuu, lapsi havahtuu hereille.

Tuolla penkin alla on kukkopilli. Saisinko pitää sen?

Varmasti saat, isä lupaa. Lähdetäänkö eteenpäin.

Seuraavana päivänä ei enää sada. Krakova, Varsova, Mazowiecki, Szczepankowo, Bialystok, Klaipeda, Riga. Kyltit vaihtuvat. Äiti katso, mun haava ei enää vuoda!

Tallinnan laivalla on paljon hissejä ja tilaa juosta. Saadaanhan ostaa tikkaripussit, hei saadaanko?

Moi lapset! Miten meni, oliko teillä kivaa? kysyy mummo kotona. 
Joo! oli tosi kivaa,

ja koko ajan oli tosi synkkää.