Ei ihmisten koti
Olipa kerran talo, kuulemma Krinki nimeltään, jonka sisälle ei valo koskaan päässyt. Oli suuret ikkunat ja oli korkea mäki, mutta silti ei päivänvalo milloinkaan uskaltautunut ikkunaluukuista sisälle asti. Synkkien salaisuuksien talo, kuiskivat jotkut kylällä, ja kiersivät talon kaukaa. Vaan muuttipa taloon kerran isä, äiti ja pieni poika. Voi kuinka monta huonetta, voi miten kaunis puutarha! Täällä meidän on hyvä asua. Tänne on pikkuveljen hyvä syntyä. Mutta mistä tämä pimeys tänne lankeaa? mietti perhe. Häädetään se pois. Vaikka kaadettiin pihalta kaikki suuret ikikuuset ja maalattiin kaikki seinät valkoisella, niin pysyi talo silti pimeyden vankina. Närkästyneenä seisoi metsänrajassa ikivanha talo. Se katsoi uusia asukkaitaan kummeksuen, torjuen. Kuinka he tänne uskaltautuivat? Eikö minut ole jo aika päivät sitten hylätty? Laitetaan vitivalkeat pitsiverhot ja lamppuja lisää! Otetaan makuuhuoneeksi yläkerran kammari, sieltä näkyy pihan kaunein koivu! Keväällä tuotii...